Ei mitään ruudinkeksimistä, mutta silti vähän tieteestä ja mittaamisesta
Tänään muutes tuumin sellaista, että:
Luonnontieteellinen tieto, mikä yleensä käsitetään objektiiviseksi tiedoksi, ja siten aidoksi ja oikeimmaksi, perustuu mittaamiseen. On 1) tarkasteltava eli mitattava kohde, 2) jokin siihen soveltuvaksi katsottu mittaustapa sekä 3) määritelty mittaristo, jota vasten mittaustuloksia tarkastellaan ja tulkitaan. Hyvä.
Ongelma on kuitenkin siinä, että koko mittaamisprosessi perustuu täysin inhimilliseen viitekehykseen: siihen, millainen käsitys asioista meillä jo etukäteen on. Toisin sanoen mittaukset tuottavat väistämättä tuloksia, jotka sopivat entuudestaan valmiiseen käsitykseemme maailmasta. Havaitut yllätykset ja poikkeamat, jopa selittämättömyydet saadaan joka tapauksessa tavalla tai toisella sovitettua maailmankuvaamme – ja jos ei saada, todetaan, että vielä emme tiedä tai ymmärrä kaikkea (sic!) ja mittareita on kehitettävä edelleen. Taustaoletuksena on kuitenkin rationaalisuus: kaikki on sovitettavissa tieteellisyytemme ikeen alle, kunhan kehitys kehittyy ja edistys edistyy. Luomakunta on asetettavissa järkiperäisen tarkastelumme – havaintojemme ja mittaustemme – kohteeksi ja selitettäväksi.
Tämä perusolettama ei ota huomioon sitä, että olemme itse osa tuota mittaamaamme todellisuutta, sisällä siinä. Emme voi ulkoistaa itseämme siitä ja tarkastella kokonaisuutta ulkoa käsin. Osana kokonaisuutta emme voi olla sitä suurempia, emme voi hallita ja selittää sitä. Voimme tutkia sitä ainoastaan omien ennakkokäsitystemme ja oman ymmärryksemme puitteissa. Emme voi havaita mittareillamme niitä todellisuuden osia, joita emme ymmärrä edes mitata. Oletamme, että hyönteisillä ei ole tunteita, että kasvit eivät tunne kipua, että kivet ovat kuolleita. Mistä ihmeestä me voimme sen tietää? Se, että jokin ei näy mittareissamme, ei tarkoita sitä, ettei sellaista ole olemassa.
Luonnontieteellisestä tiedosta on ollut ja on edelleen meille valtavasti hyötyä. Mutta on hyväksyttävä, että se ei ole, eikä koskaan voi olla, koko kuva todellisuudesta. Me emme ikinä voi saada täydellistä, edes riittävää kokonaiskuvaa maailmasta. Miten voisimme, kun emme edes tiedä, mitä kaikkea pitäisi yrittää mitata – ja miten? Sokea usko siihen, että hallitsemme maailman ympärillämme, on saattanut meidät nykyiseen tilanteeseemme. Joko olisi korkea aika myöntää vajavaisuutemme? Tieteestä on meille hyötyä, mutta siihen turvautuminen sokeasti tuhoaa meidät.
Instead, my working is guided by something else outside of me, an idea that I am trying to follow. This is the case especially when I’m working on a non-figurative sculpture, and even more so in the occasions when I don’t have a vision of the final outcome. Let us call this guiding force ‘a form’, since there seems to be no better word for it.
